Tuntuuko joskus, että elämä toistaa itseään – samat onnelliset ja surulliset tapahtumat uusivat ja uusivat. Oma mielikin ajaa ympyrää ja tuntuu kuin palaisi alkulähteille tai ainakin parin vuoden päähän…
Pohdiskelin taannoin tai siis melko tasan kaksi vuotta sitten tässä blogissa – kuka minut määrittää, kenen lausunto, arvio minusta on eniten totta. Olinhan tietenkin ajatellut itse määrittäväni itseni parhaiten. Ymmyrskäisten ajatusten keskivaiheilla ajattelin todellisen määritelmän minusta olevan jotain minun ja toisten väliseltä harmaalta alueelta. Monenkirjavan tekstin pyörteissä pohdin, miksi tätä edes olen pohtinut ja vielä blogissani? Taas tänään ymmärrän sitä pohdintaa oikein hyvin ja arvostan kovasti aikaisemman kirjoitukseni loppuyhteenvetoa, johon vieläkin haluan tukeutua.
Määritän siis itse itseni ja elämäni, mutta myös sinä määrittelet minut, aivan kuten minäkin sinut. Autetaan siis toisiamme näkemään se hyvä mikä meissä ja elämämme suunnassa on, nauramaan niille heikkouksille, joille emme voi mitään ja olemaan välittämättä siitä ettemme aina onnistu – edes määritelmissämme.
Minun ongelmani on se liian ahdas laatikko, johon minut aina välillä, eri ihmisten toimesta yritetään ahtaa ja sitten alkaa laatikon seinät venyä ja paukkua. Nuorempana mahduinkin laatikkoon aika ajoin, halusin sitä niin kovasti. Nyt on monta kulmaa hiottu ja kasvettu ihmisenä, mutta tuonne laatikkoon minulla ei ole mitään halua edes mahtua. Mielestäni tuo normaalin naisen määrittävä laatikko on vaan ihan liian pieni, ahdas ja jopa valoton – suorastaan järjetön keksintö. Taitaapa tuo tehdä onnelliseksi vain ne, jotka voivat minunkaltaisia mahtumattomia sitten nimitellä sairaiksi, hulluiksi tai vaikka epänormaaleiksi ja samalla kirkastaa omaa normaaliuden kruunua.
Sunnuntain kunniaksi hypin tuon minulle taas tarjotun laatikon ruttuun vaikka tasajaloin. Jatkan omien kynttilöideni roihujen vaalimista, jotta elämässäni ehdin tehdä kaikkea sitä mitä haluan. Olenhan onnellinen suorittaja, joka ei polta kynttilää molemmista päistä vaan pitää yhtäaikaa palamassa ainakin viittä liekkiä ja vuorollaan vähintään kahdessa kynttilässä roihuaa melkoinen liekki…
Sunnuntain onnelliseksi suoritukseksi, superroihun palaessa, maalaan yhden ihanan ihmisen seinät. Suurella kunnioituksella tätäkin oman elämänsä rouvaa arvostaen – kyllä meitä on muitakin erikoisia, laatikkoon mahtumattomia, mutta minusta juuri siksi ihania NAISIA.
Vielä tällainen suoraa kahden vuoden takaa – elänkö kahden vuoden ajatus ympyrässä, ilmeisesti☺ https://bravablogi.com/2014/01/03/rehellisesti-selviytyja-suorittaja-ja-vielapa-tykkaan-tyonteosta/
Bravan blogi 