Olipa kerra pieni tyttö , joka kasvoi naiseksi. Suloiset lapsen kasvot muuttivat muotoaan mutta ”lapsenpyöreys” tuntui jumittavan huuliin. Huulet tuntuivat hehkuvilta tai olikohan niissä valomainos – niin hyvin ne huomattiin. Olipa kerran tyttö, joka kasvoi naiseksi. Samalla tytön lihaksikas vartalo sai muotoja ja pakaroiden lihasten ympärille kehittyi naisellinen pehmeys. Pyöreät pakarat oli haasteellista pukea teinivaatteisiin ja ulospäin työntyvänä ulokkeena ne olivat kuin julkinen kutsu huomiolle ja ne jopa tuntuvat kehottavan ”taputa minua”. Olipa kerran tyttö, joka kasvoi naiseksi ja sai pyöreät rinnat. Mahtavat melonit, jotka tuntuivat marssivan kaikkialle ensimmäisenä. Rinnat, joista jopa aikuisten miesten oli vaikea nostaa katsetta kasvoihin. Olipa kerran siis tyttö, joka kasvoi naiseksi ja oli hyvin hämillää. Vartalon muodot harmittivat, saivat aikaan nimittelyä ja toimintaa, joka tuntui epämiellyttävältä.
Olisipa sillä tytöllä aikuinen, vanhempi tai ystävä,joka ottaisi kädestä ja auttaisi vaikeiden hetkien yli. Olisipa sillä aikuisella viisautta kertoa kuinka monta suudelmaa enemmän hän saa supersuudeltavien huulien ansiosta neljäkymmentävuotiaana ja miten hänen huuliaan ihmetellään kysyen – onko nuo oikeasti luonnonkauniit? Aikuiselta toivoisi myös vahvaa tarinaa pyöreiden pakaroiden ihanuudesta – 127 toivottoman kyykyn sijaan voi pyöreäpakarainen vain säädellä rasvan määrää lihaksen ympärillä ja treenaamatta pakaroiden muoto voittaa lattapakaraisen semitreenaajan. Pyöreät edellä marssivat rinnat soisi myös positiivista selitystä osakseen. Tissimiehiin vetoaminen tuskin tuntuu kenestäkään teinistä ihanalta, mutta naisellisuuden huippuilmentymä rinnat nyt kuitenkin ovat. Rinnoista soisi myös kerrottavan, että mikäli noista oikeasti aikuisena on harmia niin leikkaushoidosta on apua.
Olipa kerran pieni lapsi, joka nuoruuden kynnyksellä oli hämillään ja epävarma. Omat tunteet tutuvat sekavilta ja murrosikä sai hormoonit hyrräämään. Joukon mukana erilaisuuksiin tarttuminen tuntuu oikeudelta ja ymmärtämättä loukataan pahasti. Maailmassamme, jossa kuvanpalvonta on jokapäiväistä, tuntuu kuin jokaista voisi arvioida samalla mittarilla kuin tuota Instagaramin suosituinta naista. Olipa tuolla nuorella vierellä vahva aikuinen, joka kertoisi mikä on oikein ja väärin, auttaisi ymmärtämään miksi ulkonäkö ei maailmassa ole kaikkein tärkeintä. Kertoisi ja selventäisi myös miksi henkinen ja fyysinen koskemattomuus on tärkeää, jopa niille herkkupepuille.
Olisiko meistä, aikuisista, nuorille tueksi? Olisiko meistä suunnannäyttäjiksi ja oikean ja väärän kertojaksi? Emmehän me itse sorru arvostelemaan ja mittaamaan kenenkään muotoja, saati vertamaan niin supermalleihin? Olisko meidän muistettava osoittaa että ulkonäkö on vain osa kokonaisuutta? Olisiko meidän aika olla ylpeitä supersuudeltavista huulista, pyöreistä pakaroita ja naisellisista rinnoista? Olisiko koskemattomuuden lupaus ulotettavissa myös aikuisen miehen maailmaan, katseeseen ja kosketukseen ja erityisesti nuorten tyttöjen kohdalla?
Kahden teinipojan äitinä tiedän ettei haaste ole helppo. Hormoonien, sosiaalisen median ja internetin kuvatulvan keskellä äidin ääni on kuin pientä kimitystä musiikin lomassa. Kuitenkin olen ääneen sanonut toivomuksen, että lapseni keskittyisi oikeassa elämässä tytöissä ensin korvien väliin ja sitten siihen mitä ja miten suusta tulee ulos sanoja. Vasta viimeiseksi, ikäänkuin bonuksena tulisi nuo muuta avut.
Teinihaasteiden keskellä, oma nuoruutta muistellen, joskus mietiskelen miten helpolla pääsimme aikoinaa ilman sosiaalisen median aiheuttamaa painetta vaikka. Toisaalta omaankin lapsuuteni liittyy kommentteja ja kosketuksia, jotka ei ole mitenkään hyväksyttäviä. Päästäänköhän tästä koskaan eteenpäin?
Bravan blogi 